virtuaalihevonen F.G. Limerence

Ei auttanut, Limellä minun oli mentävä. Tietysti olin edelleen kiinnostunut tammasta, ponihan oli oikea tykki kenttäratsuksi! Tai ehkä ennemminkin vuoristorata ylä- ja alamäkineen.. Jalkaansa tallin lattiaan tuohtuneen kanin antaumuksella paukuttava ponikiukku olisi kuitenkin voinut jäädä puuttumaan kuvitteelliselta kokemuslistaltani. Enkä edes tiedä, miksi Lime sitä jalkaansa polki, enhän minä ollut ehtinyt kunnolla edes aloittaa arvon leidin harjaamista! Kai minä pitelin sukaa väärin, maalaistollo kun olen. Antoniasta ei ottanut selvää, oliko hän huvittunut, pahoillaan vaiko molempia samaan aikaan. Mokoma oli valikoinut omaksi ratsukseen hevoskokoisen kaverin, suomenhevostamma Mintun, jonka rauhallisen järkevää paikoillaan seisomista oikein korosti sen kummeksunut ilme Limen vingahteluiden ja jalanpolkemisten päälle.
"En ymmärrä Minttu minäkään", puuskahdin koettaessani keksiä toimivaa vippaskonstia oikean takasen nostamiseen.

Nousimme selkään tallin pihassa, ja ennen kuin ehdin kysyä Antonialta minne suuntaan menisimme Lime ampaisi kuin tykin suusta eteenpäin. Rutiininomainen perkele, pidäte joka ei mennyt läpi, istunta kuntoon ja tiiviimmäksi, tiiviimmäksi, Lime onneksi hidastaa lopulta pysähtyen. Hetken luulin tipahtavani kyydistä, tämmöisellä sporttiponilla ratsastaminen satulatta on vähän eri juttu kuin tynnyrimäisemmän suomenhevosen selässä istuskeleminen. Loin jälleen kateellisen, kaipaavan silmäyksen Mintun suuntaan samalla kun rapsuttelin Limen säkää ja kaulaa, jutustelin sille jos en pehmoisia niin ainakin kädenlämpöisiä ystävällisyyksiä siitä, kuinka kovasti toivon meidän tulevan juttuun ja vesi olisi märkää ja muuta yhtä typerää, mitä en viitsi edes toistaa, sillä Antonia nauroi minulle jo ensimmäisellä kerralla. Seuraava liikkeelle lähtömme sujui hallitummin, vaikka Lime liimasikin korvansa niskaan tehden kiukkuisin hännänheilautuksin selväksi, ettei tämä ollut lainkaan hyvä tämä täti tai tilanne.

Lähestyessämme rantaa innostuin; ehkä vesi pesisi Limen vastahankaisuuden pois ja kotimatka sujuisi ilman kuolaimeen puremista, kiemurrellen kävelemistä tai muita ei-toivottuja kommervenkkejä, joiden vuoksi olin vakaasti kyseenalaistanut ratsastustaitoni. Vähänkään varmemman ratsun kyydissä olisin ehdottanut pientä leikkimielistä kisaa veteen, mutta tällä kokoonpanolla lopputulos olisi todennäköisesti mallia "veteen nakattu Lissu, karannut Lime, matalikossa hämmentyneinä kahlaavat Minttu sekä Antonia", joten turvallisuussyistä hillitsin intoni enkä sanonut mitään. Minttu käveli rentona, pää alhaalla kannettuna veteen, Limen ilme taas koveni, korvat painuivat jälleen niskaan ja askeliin tuli nykivää reippautta tamman marssiessa veteen kuin asian itse päättäneenä, minut iloisesti unohtaneena. Vesi nieli nopeasti ponin tummat jalat, nilkkani, ja vaikkei tässä enää kesälämpötiloissa oltukaan vesi ei ollut niin viileää, että olisi tarvinnut kiljua. Ollessani vyötäisiäni myöten vedessä, Limen hissukseen jo uidessa, ryhdyin ihmettelemään Antonian ja Mintun perään. Vastahan he olivat vierelläni! Kääntelin päätäni kuin suuntansa kadottanut hyrrä vain huomatakseni uintiseurani jääneen matalampaan veteen; Minttu kahlasi sellaisilla syvyyksisä, etteivät Antonian varpaatkaan kastuneet.

"Jaaha!" Puuskahduksen ja huudahduksen välimuoto ei aiheuttanut toisessa ratsukossa mitään reaktiota, Lime sen sijaan pisti uimapotkuihinsa lisävauhtia purren kuolainta kuin katkaistakseen sen. Kuulin takaani naurua, ja saatuani Limen viimein käännettyä näin Antonian ratsastaneen lähemmäs, joskin vettä oli hyvä jos polviin. Minä taas olin melkein kokonaan märkä.
"Tämä oli nyt joku kosto siitä Possun sukellusveneleikistä, myönnä pois!" Tässä vaiheessa Lime oli saanut tarpeekseen, se ei jäänyt jutustelemaan turpaansa kohti ojentavan Mintun kanssa vaan suuntasi päättäväisesti kohti rantaa pudistellen itsensä kuivaksi sellaisella voimalla, että horjuin selässä lopulta mätkähtäen alas. Onneksi ehdin jaloilleni ennen kuin Lime tajusi suunnittelemattoman jalkautumiseni! Kyllä muuten nolotti, tipahtaa nyt tuollaisen takia.

"Tiiätkö, se pupunkasvatus vaikuttaa oikeasti ihan varteenotettavalta suunnitelmalta", huokaisen Antonialle pyyhkiessämme tammojen suitsia puhtaiksi. Sain vastaukseksi ymmärtäväisen hymyn sekä nyökkäyksen, joskin me molemmat tiesimme, ettei tässä mitään pupuja ruveta kasvattamaan, vaan seuraavia kipakoita kenttäponeja. On kuitenkin ihanaa jakaa ajoittaiset turhautumiset sellaisen ihmisen kanssa, joka ne tosissaan ymmärtää!